Tiinan mestaruuskilot olivat tänään 322,5 kg ( SE ) . Kyykyssä rautaa kesyyntyi 120 kiloa, joka oli myös uusi SE, penkkipunnerrustulos tänään 72,5 kiloa ja vielä maastavetoon löytyi asennetta niin paljon, että kova 130 kiloa nousi ylös. 9 / 9 on aina voimanostossa myös kova saavutus. 

(Kuva vuodelta 2023 etupihalta)

Perjantai-iltapäivä. Yksin kotona. Kohta viikko yksinoloa, Kun rakas aviomieheni lähti työkaverinsa kanssa Norjaan reilun kahden viikon moottoripyöräreissulle. Nopeasti tämä viikko on mennyt, pääasiassa töiden merkeissä. Murehtimiskäyräkään ei ole niin korkealla, kun heitä on kaksi matkassa. Se on aika huvittavaa, että kohtalo toistaa itseään. Ex-avopuolisoni oli myös moottoripyörämiehiä. Sillä erotuksella, että hänen reissuihinsa liittyi aina mahdollisuus päästä vieraisiin. Se meidät erottikin vajaa 20 v. sitten, kun ruoho oli vihreämpää aidan toisella puolella. Nykyiseen puolisooni on 100 % luotto, joten siinä asiassa kohtalon toistumista ei tarvitse pelätä. 

Yksin kotona on ihan parasta kuunnella omaa mielimusiikkia. Tänään soi Sir Elvoodin Hiljaiset Värit. Lasissa ei ole kuitenkaan (ainakaan vielä) keskiolutta, vaan valkoviiniä. Musiikin kuuntelu on jäänyt vähemmälle, kun työmatka on alle 10 min. Tunnin työmatkoilla tuli aina kuunneltua kulloiseenkin mielentilaan sopivaa musiikkia. Nyt on vain Nova päällä ja jos oikeaan aikaan töihin lähden, saatan ehtiä kuulla aamu seiskan uutiset. Kun työmatka on ollut 10 v. 50 km ja 7 v. 62 km, niin nyt tuntuu luksukselta, kun se on alle 5 km. 

Elämässä on muutenkin isoja muutoksia. Puolison pojat vuokrasivat huhtikuussa yheteisen kämpän samasta kaupungista, missä me asumme. Vanhempi on siviilipalveluksessa ja nuorempi aloittaa syksyllä ammattikorkeassa. Tämä tarkoittaa sitä, että viikonloppuvierailut ovat ohitse. Voimme vähän järjestellä tätä huushollia uuteen uskoon. Tarkoitus olisi saada asunto siihen kuntoon, että meille kehtaa kutsua vieraita. Deadline on heinäkuun lopulla, kun puolison sukulaiset tulevat Tanskasta Etelä-Pohjanmaalle. 

Kotihäpeä on asia, joka on tullut tutuksi viime vuosina. Kun fyysinen toimintakyky on ollut rajoittunut fyysisten esteiden vuoksi ja mielialakin on ollut vähän niin jä näin, voimavaroja ei ole ollut asioiden loppuun saattamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että kun muutimme syksyllä 2023 ja loput tavarat vanhasta asunnosta (joka pistettiin myyntiin) siirrettin helmikuussa 2024, niin osa niistä on edelleen laatikoissa.Tämä on aiheuttanut sen, että vieraita ei ole juurikaan kehdannut kutsua. Tiedän, että kotihäpeä on aika yleistä, eikä meidän tilanne ole pahin mahdollinen - eli roskat ja lajittelujätteet viedään, tiskit tiskataan ja pyykit pestään sekä imuria käytetään. Mutta jotenkin niitä laatikoiden läpikäymistä en ole saanut aikaiseksi. 

Tällä hetkellä fyysinen toimintakyky on hyvä. Pääsin Kiila-kuntoutukseen, jonka tavoitteena on saada liikunta viikottaiseksi harrastukseksi ja vahvistaa töissä jaksamista. Ongelma on se, että töissä olen tehokas, mutta kotona en tahdo saada aikaiseksi asioita. Saan aikaiseksi enemmän kuin ennen, mutta en vielä tarpeeksi. Sohva kutsuu liian usein, lukeminen tai tv. Olen hyväksynyt oman epätäydellisyyteni, mutta haluaisin saada enemmän aikaiseksi. Ihan jo puolisonkin viihtyvyyden vuoksi. 

Töitä on vielä viikko, sitten on kahden viikon kesäloma. Sen jälkeen viisi viikkoa töissä ja elokuun alussa toiset kaksi viikkoa lomaa. Olen itse halunnut loman kahteen pätkään. Neljä viikkoa putkeen ei sovi minulle. Tai sopisi varmaan. jos olisi koko ajan jotain muuta kuin kotona olemista. Mutta siihen ei ole taloudellisesti mahdollisuusta eikä puolisonkaan lomat osu yksiin. Elokuussa loman jälkeen olen viikon töissä ja sitten on toinen kuntoutusviikko. Tällä kertaa olen siellä, en kulje kotoa. Haluan hyödyntää hyvää kuntosalia ja kylpylää.

Mitä enemmän ikää tulle, sitä vaatimattomammiksi tulevaisuuden toiveet käyvät. Fyysinen toimintakyky on tietysti ykkönen ja psyykkinen toinen. Ne vähät ihmissuhteet, mitkä ovat pysyneet vuosien varrella, ovat myös tärkeitä.Tunnustan sen, että pieni kateus on heitä kohtaan, joilla on suuri lähisuku. Kun oma lähisuku on minimaallinen (veljen perhe) niin olo on välillä aika orpo. Kuka minusta pitää sitten huolta, kun en siihen itse kykene? Toisaalta ihanteellista olisi kuolla ennen sitä, ettå ei jäisi yhteiskunnan palvelujen saatavuuden armoille. Itselle pahin skenaario olisi olla dementoituneena tai liikuntakyvyttömänä lukittuna jossain asunnossa, jossa kötihoito käy vauhtamassa vaipat ja antamassa lääkkeet, 

Vanheneminen on hämmentävää. Fyysisen toimintakyvyn rajoitteet, jotka tulevat iän myötä, ovat luonnollisia ja ne on toisaalta helppo hyväksyä. Vaikeampaa on hyväksyä sitä, että kun ikäännyt, sinua ei enää oteta niin todesta. Aivan kuin ikääntyminen merkitsisi automaattisesti älyllisen kapasiteetin laskua. Itsellä aikaisimpaan eläkeikään on 3,5 v. Työssäni koen olavani vielä 100 % työkykyinen. En ehkä osaa aina kaikkea uutta tietotekniikkaan liittyvää, mutta kolleegat neuvovat kyllä tarvittaessa. 

Elämänkokemusta on kuitenkin enemmän kuin huomattavasti nuoremmilla. Mutta arvostaako yhteiskunta sitä? Ollaanko me joitain dinosauruksia, joiden eläkkeellejäämistä nuoremmat toivovat? Toivottavasti näin ei ole, koska fakta on se, että jokainen vanhenee ja jää joskus eläkkeelle, jos elää siihen asti.Moni ajattelle, että eläkkeelle jääminen merkitsee vapautta arjen aikatauluista. Osittain tämä pitää paikkansa. Mutta sen jälkeen on tärkeää löytää eläkevuosien punainen lanka. Mitä teet, mitä harrastat. Elämän mielekkyyden muodostaa päivien sisältö. 

Omalla kohdalla eläkepäivien yksi sisältö voisi olla kirjoittaminen. Nuoruuden haave oli elättää itsensä kirjailijana. Elämä, laiskuus ja  muut asiat tulivat väliin ja se unelma jäi arjen jalkoihin. Realismi sen suhteen, miten hyvä kirjoittaja olin, oli tiedossani. Osasin kirjoittaa, mutta en ollut mitenkään erityinen lahjakkuus. Elämä tuli väliin, intohimo kirjoittamiseen jäi toiseksi. Jos suoraan sanon, niin on vitun tylsää olla keskinketainen.

Moni haluaa olla huippu, mutta harva oikeasti on. Nuoruuden kuvitelmat omasta lahjakkuudesta ovat vuosien mittaan lakastuneet. Keskinkertaisuus on aika tylsää. Mutta itsestä ei ole barrikaadeille shokeeraamaan. Ehkä se on sitä realismia, Mutta silti toivoisdin, että voisin vielä kirjoittaa jotain, joka jäisi elämääm senkin jölkeen, kun minua ei enää ole. 

IInes on jo kommentoinut hyvin tämän naisen juttua Kirkko ja kaupunki lehdessä. Hubaran teksti on aivan uskomatonta sontaa, jota Hesarikin oli siistinyt huomattavasti kirjoituksessaan.

”Siis anteeksi nyt vaan, mutta onko kuuna kullanvalkeana nähty mitään kornimpaa ja nuorison sanoin cringempää kuin joukko valkoisia, laihoja, rikkaita, todellisuudesta irrallaan olevia influnaisia eli mainostoimistoja kuvaamassa itsestään selfieitä Kesärannassa oikeistopääministerin rinnalla?” ” Taas saimme todistaa somen voimaa”, ”Naisyrittäjyys oihh”. Hoh vitun hoijaa.”

”Ja sit jengi on kommenteissa aivan, että ”voi kiitos kun tuot tätä varhaiskasvatus-/keski-ikä-/lapsiperheasiaa esiin ja uskallat puhua”. HALOOOOOO. Siis ymmärtävätkö nämä muijat, että juuri tämä herra fasistirunkkarikavereineen on vienyt about kaiken esim. lapsiperheiltä.”

Miten ihmeessä Kirkko ja kaupunki- lehti julkaisee tuollaista ja vielä ilmeisesti maksaa tälle naiselle! Olettaisin lehden lukijoiden olevan sentään jonkin verran jo lähes kiellettyyn kristinuskoon kallellaan.

Ja ennen kaikkea; miksi ihmeessä maan korkeimmat poliitikot ja muutkin lehdet kommentoivat tuollaista vessakirjoitusta!

Joskus aikoinaan on myös Hubaran blogi Ruskeat Tytöt palkittu parhaana ja se lienee samanlaista murrosikäisten räävittömyyttä.

Tämä minun, valkoisen heteromiehen blogini olisi jo ajat sitten poistettu, jos olisin kirjoittanut samanlaisia törkeyksiä naisista, Sanna Marinista, Tarja Halosesta, jne.

Sinä olet uusi Seppo Ahti- Sinulla on absoluuttinen huumorintaju- Miksi et kirjoittele ylös noita juttujasi- Eikö noista jutuistasi pitäisi jo maksaakin- Mun mies muisti yhtäkkiä jonkun puheesi ja repesi nauruun sohvalla!

Noin ovat akateemiset lääkäri- tohtori- toimittaja- maisterit sanoneet minulle keskinäisessä kanssakäymisessämme ja tätä blogiani luettuaan. Ja minä kun olen hieman epäröinyt tietoista valintaani käyttää sellaista roisia kieltä, mitä ihmiset puhuvat rakennustyömailla, maitolaitureilla ja ojanpientareilla!

Tuo Koko Hubaran kirjoitus on häpeäksi kaikille ruskeille tytöille ja myös Vasemmistoliitolle.

Tuomas Enbuske ei epäröi kutsua Koko Hubaran pigmenttikeskeisyyttä rasismiksi.

– Kun nämä feministeiksi itseään kutsuvat rasistit kyttäilevät, minkävärisiä toisten suomalaisten feministien ihot ovat, kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, minkälaisia naisten oikeuksien rikkomuksia ympäri maailmaa tapahtuu koko ajan. He ovat kunniamurhanneet oikean feminismin ja heittäneet happoa sen kasvoille.