Masentuneena minulla oli aivan surkean huono itsetunto. Olin saanut aviomieheltäni kuulla yli neljän vuoden ajan, kuinka huono äiti olen, ja kuinka huono tuuri hänellä on ollut, kun oli tälläisen naisen löytänyt. Hänellä oli rankka alkoholiongelma, ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, sekä minun mielestäni hän on narsisti, kuten äitinsä ja siskonsakin. Koko hänen perheensähän minua vihasi loppuaikoina, kun en osannut olla tyytyväinen elämään miehen kanssa, joka kohteli kaltoin ja alisti koko perhettämme.

Hänellä oli mm. siivousneuroosi, ja kotimme olikin puhdas helvetti. Minun siivoamiseni ei koskaan kelvannut. Kerran kun olin jynssännyt koko 6h+k kotimme niin puhtaaksi, kuin se voi suinkin tulla, ja odotin hänen kerrankin olevan tyytyväinen, niin hän töistä tullessaan otti sen iänikuisen kaljansa jääkaapista, istahti olohuoneen sohvalle, ja kommentoi, että "noi verhot on ihan päin persettä"! Voi luoja, että silloin sieppasi!

Meillä oli tuolloin minun teini-ikäiset tyttäreni, sekä yhteiset pienet lapset, 1 ja 3- vuotiaat tyttö ja poika. Kun valitin sitä, miten raskasta on yrittää huoltaa yksin niin isoa huushollia hänen vain maatessaan sohvalla työpäivän jälkeen, hän vertasi minua exäänsä, joka "neljän lapsen yh:na pitää kotinsa niin siistissä kunnossa". Niin varmaan pitikin, ja samalla siivotessaan joi itsensä humalaan monta kertaa viikossa soitellen sitten pitkiä kännipuheluita miehelleni. Kyseinen ex oli myös pettänyt miestäni aktiivisesti mieheni kavereiden kanssa, mutta siltikin hän piti tätä naista parempana kuin minua, ja luritteli rakkauttaan naista kohtaan puhelinkeskusteluissa. Nainen oli niin kauniskin, paljon kauniimpi kuin minä, sekä ymmärsi häntä niin paljon paremmin.

Olen monesti pohtinut, terapiassa sekä itsekseni, miksi en lähtenyt tuosta suhteesta heti ensimmäiset pahat merkit nähtyäni? Se oli varmaankin haluni olla antamatta periksi, toive siitä, että kaikki muuttuisi hyväksi, ja muisto siitä, miten ihana hän oli ollut tavatessamme ja ensiaikoina suhteessa. Sitten kun halusinkin lähteä, oli jo liian myöhäistä, vahinko oli jo tapahtunut, eikä minulla enää ollut voimia, eikä uskoa itseeni. Pelastuksekseni koitui perheterapeutti, johon mieheni oma terapeutti lähetti meidät selvittämään ongelmia, kun hänen mukaansa minä en osannut elää raitistuneen miehen kanssa, enkä ymmärtänyt, kuinka rankkaa miehelläni on. Jo ensimmäisellä tapaamiskerralla kun kävin terapeutin luona yksin, hän kysyi minulta, miksi en eroa miehestäni? Olin alkanut pitää tilannettamme ja kohteluani aivan normaalina, enkä enää tajunnut, että eihän sen niin kuulunut olla. Terapeutin tuella sain sitten vihdoin eroprosessin käyntiin, yksin en olisi siihen pystynyt. Kerron myöhemmin lisää tuosta erosta, se ei ollut mitenkään helppoa, oikeastaan se oli ohi vasta silloin, kun muutin pois paikkakunnalta.