Kuumaa on tänäänkin, lämpötila 32 astetta, ja aurinko paistaa. Kävin pikaisesti kaupungilla, samalla saatoin M:n bussille. Kerkesin jo pienen sanaharkankin kehittää hänen kanssaan ennen lähtöä. Kun ollaan puhuttu mahdollisesti joskus tapahtuvasta yhteen muutosta, niin kävi taas pelottamaan ihan hirveästi se ajatus. Tiedän, että M on luotettava, turvallinen ja kaikin puolin hyvä mies, mutta en voi mitään sille, että tunnen suoranaista kauhua, kun kuvittelen asuvani hänen (tai kenen tahansa) kanssaan samassa osoitteessa.

Taustalla on tietysti kahden epäonnistuneen avioliiton muistot, joista on näemmä todella vaikeata päästä etenemään normaaliin suhtautumistapaan. Itsekin tiedän, ettei elämää kannata pelätä, ja yhteenmuutto on luonnollinen asia, jos tykkää toisesta niin paljon, kuin minäkin tykkään M:sta. Mutta kun ei auta, tuskainen pelkotila valtaa mielen, kun ajatus harhautuu yhteiselon aloittamiseen. En tätä sitoutumiskammoksi ihan kutsuisi, sillä olen jo neljä vuotta ollut sitoutunut olemaan M:n kanssa, tämä on jotain ihan irrationaalista alkukantaista pelkoa.

Järki sanoo, että yhteenmuutto olisi hyvä juttu, ja tunteetkin ovat samaa mieltä. Toteutus vaan kärsii tuon kammottavan pelon takia. Pelkään, että kaikki menee pilalle kuitenkin, kuten on ennenkin käynyt, pelkään kyllästyväni M:ään, pelkään pilaavani kaiken nalkutuksella tai ilkeilyllä kun joku ärsyttää, pelkään luopua yksinasuvan vapaudesta, omasta tilasta ja hiljaisuudesta, pelkään, että en enää osaa elää toisen kanssa, ja teen hänen elämästään helvetin, pelkään ottaa vastuuta toisesta ihmisestä ja hänen hyvinvoinnistaan.

M lupasi, että jaksaa odottaa minun pelkoni asettumista, eikä ainakaan vuoteen tarvitse miettiä yhteen muuttamista. Toivottavasti minä pääsen pelostani siihen mennessä, kun hänen mittansa tulee täyteen odottamisen suhteen.